Luin Naurujen maata satakunta sivua käytävän oranssilla sohvalla odottaessani tunnin alkua, enkä tiedä vielä onko tämä mitenkään tajunnanräjäyttävä vai ainoastaan ookoo. Kirjoitustyyli on selkeä, henkilöhahmot inhimillisiä ja pieniä kiehtovia ominaisuuksia omaavia, juoni kulkee jouhevasti vaikkakin ilman mitään suurempia kuohuja. Tosin juonta en juuri viitsi alkaa ruotia ennen kirjan loppua, jos silloinkaan.

Tom vaikuttaa kamalan sympaattiselta hahmolta, ja samaan aikaan rakastan ja inhoan sitä miten kirjailija on tehnyt hahmosta niin, no, aidon. Hahmo on samaan aikaan samastuttava ja tiettyine piirteineen myös harvinaisen ärsyttävä. Esimerkiksi Tomin suhtautuminen Saxiin on kuvattu rehellisesti, niinkuin ihmiset oikeastikin toisiaan päänsä sisällä kohtelevat, ilman että asioita edes yritellään kaunistella ja puolustella. Tunteiden kuvaamisessa ei suoraan oteta puolia.

Saxista pidän tässä vaiheessa vielä ehkä vähän enemmän, joskaan en ole ihan varma miksi. Johtuneeko siitä että hän on nainen, vai siitä että yksinkertaisesti jollain tasolla pystyn samaistumaan häneen paremmin. Se varmaan aukeaa tarinan edetessä, samoin kuin sekin että pidänkö ko. hahmosta ylipäänsä oikeasti. Tarinan tässä vaiheessa en osaa Annasta sanoa juuta enkä jaata, vaikka tietekin herra kustantajan arvio loi tietyn negatiivisen kuvan, joka vasta muutaman viimesivun aikana on jossain määrin kumoutunut Annan astuessa mukaan kuvioihin omana itsenään.

Tarina jaksaa vielä pitää mielenkiintoani yllä, vaikka mitään varsinaista jännityselementtiä ei toistaiseksi olekaan eteen tullut. Silti taustalla kytee jatkuvasti sellainen olo, että kohta saattaa tapahtua jotain outoa, jotain kiinnostavaa, jotain minkä takia kannattaa jatkaa lukemista. Joten jatkan lukemista, ja palaan asiaan myöhemmin!