Luin Naurujen maata satakunta sivua käytävän oranssilla sohvalla odottaessani tunnin alkua, enkä tiedä vielä onko tämä mitenkään tajunnanräjäyttävä vai ainoastaan ookoo. Kirjoitustyyli on selkeä, henkilöhahmot inhimillisiä ja pieniä kiehtovia ominaisuuksia omaavia, juoni kulkee jouhevasti vaikkakin ilman mitään suurempia kuohuja. Tosin juonta en juuri viitsi alkaa ruotia ennen kirjan loppua, jos silloinkaan.
Tom vaikuttaa kamalan sympaattiselta hahmolta, ja samaan aikaan rakastan ja inhoan sitä miten kirjailija on tehnyt hahmosta niin, no, aidon. Hahmo on samaan aikaan samastuttava ja tiettyine piirteineen myös harvinaisen ärsyttävä. Esimerkiksi Tomin suhtautuminen Saxiin on kuvattu rehellisesti, niinkuin ihmiset oikeastikin toisiaan päänsä sisällä kohtelevat, ilman että asioita edes yritellään kaunistella ja puolustella. Tunteiden kuvaamisessa ei suoraan oteta puolia.
Saxista pidän tässä vaiheessa vielä ehkä vähän enemmän, joskaan en ole ihan varma miksi. Johtuneeko siitä että hän on nainen, vai siitä että yksinkertaisesti jollain tasolla pystyn samaistumaan häneen paremmin. Se varmaan aukeaa tarinan edetessä, samoin kuin sekin että pidänkö ko. hahmosta ylipäänsä oikeasti. Tarinan tässä vaiheessa en osaa Annasta sanoa juuta enkä jaata, vaikka tietekin herra kustantajan arvio loi tietyn negatiivisen kuvan, joka vasta muutaman viimesivun aikana on jossain määrin kumoutunut Annan astuessa mukaan kuvioihin omana itsenään.
Tarina jaksaa vielä pitää mielenkiintoani yllä, vaikka mitään varsinaista jännityselementtiä ei toistaiseksi olekaan eteen tullut. Silti taustalla kytee jatkuvasti sellainen olo, että kohta saattaa tapahtua jotain outoa, jotain kiinnostavaa, jotain minkä takia kannattaa jatkaa lukemista. Joten jatkan lukemista, ja palaan asiaan myöhemmin!
keskiviikko, 2. huhtikuu 2008
Naurujen maa #2
tiistai, 1. huhtikuu 2008
Naurujen maa #1
NAURUJEN MAA (The Land of Laughs)Jonathan Carroll
ISBN 951-825-031-6
"Thomas Abbey on opettaja ja filmitähden poika, joka ei tiedä mitä haluaa elämältään. Mutta sen hän tietää, ettei mikään ole koskettanut häntä niin syvästi kuin Marshall Francen lastenkirja Naurujen maa, ja että hän haluaa kirjoittaa Francen elämäkerran. Hänen matkaansa työntyy outo, saman poltteen ajama Saxony Gardner, ja yhdessä he matkaavat Amerikan keskilänteen tutkimaan 44-vuotiaana kuolleen kirjailijan elämää. Vastoin kaikkia odotuksia Galenin kaupunki sekä ennen kaikkea Francen kaunis tytär Anna ottavat heidät lämpimästi vastaan. Mutta kaikki Galenissa ei ole aivan sitä miltä näyttää. Marshall Francen tarinoiden taika ulottuu kauas kirjoitetun sanan ulkopuolelle, ja asettaa Tomin hiuksia nostattavan tehtävän eteen...
Jonathan Carroll on viime vuosikymmenien arvostetuimpia amerikkalaisia kirjailijoita, hänen innokkaisiin ihailijoihinsa kuuluvat mm. Jonathan Lethem, Neil Gaiman ja Stephen King. Hän asuu Wienissä. Naurujen maa on ensimmäinen suomennos hänen tuotannostaan."Lokikirjat
Olen Carrollilta aiemmin lainannut kirjan Valkoiset omenat, mutta se jäi ajanpuutteesta johtuen sitten lukematta. Uudemman kerran törmäsin herran kirjalliseen tuotantoon kun sattumoisin luin Neil Gaimanin blogista jotain herraan liittyvää. Kun oma lempparikirjailija jotain toista tohon tapaan ylistää, niin onhan sille sitten pakko mahdollisuus antaa. Et tämän kirjan suhteen mulla on ihan suht kovat odotukset, toivottavasti en pety.
tiistai, 1. huhtikuu 2008
Juoksee saksien kanssa #2
Tää olikin sen verran hyvä kirja, että luennoille menemisen sijaan jäinkin eilen himaan ja luin koko kirjan kerrasta läpi. Tai jos en nyt ihan kerrasta niin melkein kuitenkin, katselin mä siinä sivussa tosin telkasta parit ohjelmatkin.
Kirjan juoni oli suht simppeli kaikkine vähän absurdeinekin käänteineen. Vaikka aiheet oli tavallaan hyvinkin rankkoja, toimi koko kirjan kantavana voimana huumori. Erityisen hauskana jäi mieleen esimerkiksi tapaus "Augusten värjää Bookmanin hiukset vihreäksi teräsvillaksi".
Kirjan hahmot olivat paria poikkeusta lukuunottamatta ainakin jollain tavalla sympaattisia puutteistaan ja negatiivisista piirteistään huolimatta. Ainoa, jota kohtaan en koko kirjan aikana tuntenut muuta kun ärsytystä oli Dorothy, mutta eipä tuota hahmoa juuri oltukaan yritetty inhimillistää. Bookmania kohtaan tunsi lähinnä sääliä, mikä on sinänsä uusi tuntemus mulla mitä pedofiileihin tulee. Augusten vaikutti kirjan alussa pikkupoikana tosi raivostuttavalta, mikä johtui tietty hahmon kotioloista. Sitten kun se pääsi Fincheillä vähän vapautumaan se muuttui heti siedettävämmäksi.
Finchien kotikasvatusmetodit oli tosi kiinnostavia, sillä mitä muuta tolla tyylillä nyt voi syntyä kuin onnettomia lapsia ja neuroottisia aikuisia? Jos joskus alan muksuja pukaamaan, koitan kyllä ainakin saavuttaa jonkun kultaisen keskitien. Ei mitään äärimmäistä vapautta, muttei kuitenkaan mitään kotinatsikasvatustakaan. Vähän niinkuin ton Augustenin lapsuuden ja teini-iän kasvatusmallien fuusio.
Mä en tiedä mikä ton kirjan kirjottamistavassa oli sellasta, että sitä oli vaan pakko lukea eteenpäin jokaisen luvun jälkeen, mut joku siinä oli. Ehkä se oli toi simppeli kieli ja sellanen pieni toisto mihin ainakin alussa kiinnitin huomiota. Joka tapauksessa tyylillisesti tosi helppoa ja ymmärrettävää tekstiä joka punoutui alusta asti aivoihin tehden tarinasta helpon seurata ja saaden jotenkin imeytymään mukaan noihin tapahtumiin.
Kestäis ehdottomasti toisenkin lukukerran.
Juoksee saksien kanssa #1
Kirjan juoni oli suht simppeli kaikkine vähän absurdeinekin käänteineen. Vaikka aiheet oli tavallaan hyvinkin rankkoja, toimi koko kirjan kantavana voimana huumori. Erityisen hauskana jäi mieleen esimerkiksi tapaus "Augusten värjää Bookmanin hiukset vihreäksi teräsvillaksi".
Kirjan hahmot olivat paria poikkeusta lukuunottamatta ainakin jollain tavalla sympaattisia puutteistaan ja negatiivisista piirteistään huolimatta. Ainoa, jota kohtaan en koko kirjan aikana tuntenut muuta kun ärsytystä oli Dorothy, mutta eipä tuota hahmoa juuri oltukaan yritetty inhimillistää. Bookmania kohtaan tunsi lähinnä sääliä, mikä on sinänsä uusi tuntemus mulla mitä pedofiileihin tulee. Augusten vaikutti kirjan alussa pikkupoikana tosi raivostuttavalta, mikä johtui tietty hahmon kotioloista. Sitten kun se pääsi Fincheillä vähän vapautumaan se muuttui heti siedettävämmäksi.
Finchien kotikasvatusmetodit oli tosi kiinnostavia, sillä mitä muuta tolla tyylillä nyt voi syntyä kuin onnettomia lapsia ja neuroottisia aikuisia? Jos joskus alan muksuja pukaamaan, koitan kyllä ainakin saavuttaa jonkun kultaisen keskitien. Ei mitään äärimmäistä vapautta, muttei kuitenkaan mitään kotinatsikasvatustakaan. Vähän niinkuin ton Augustenin lapsuuden ja teini-iän kasvatusmallien fuusio.
Mä en tiedä mikä ton kirjan kirjottamistavassa oli sellasta, että sitä oli vaan pakko lukea eteenpäin jokaisen luvun jälkeen, mut joku siinä oli. Ehkä se oli toi simppeli kieli ja sellanen pieni toisto mihin ainakin alussa kiinnitin huomiota. Joka tapauksessa tyylillisesti tosi helppoa ja ymmärrettävää tekstiä joka punoutui alusta asti aivoihin tehden tarinasta helpon seurata ja saaden jotenkin imeytymään mukaan noihin tapahtumiin.
Kestäis ehdottomasti toisenkin lukukerran.
Juoksee saksien kanssa #1
maanantai, 31. maaliskuu 2008
Tänään TV:stä
Maanantait on mulla aika lailla viikon tv-rikkaimpia päiviä. Melkein ainoa päivä jolloin ylipäänsä katson joka viikko telkkaa, muina päivinä ei mitään ihan täysin pakollisia katsottavia tule. Viime viikolla loppui yksi must watch -ohjelmista, tietenkin kaikkien rakastama aivoton höttö Huippumalli haussa. Siihen tulee onneksi helpotusta tuossa viikon päästä alkavan suomalaisen vastineensa muodossa.
Tänään tulee myös Prisma, jossa aiheena huippuälykkäät ihmiset ja niiden aivoitukset. Onhan se ihan kiva kattoa ohjelmia niistä fiksuistakin, kun itse porskuttaa eteenpäin ihan tyytyväisenä tällasilla keskiverto aivoilla. Tänään ajattelin kuitenkin sen jopa katsoa, vaikka se jää aika usein kyllä unohduksiin.
Lempparisarja L-koodi jää tänään tauolle, mikä on tavallaan aika ikävää mutta toisaalta vapauttaa aika huomattavasti loppuillan sumaa. Myönnettäköön että etenkin se tätä nykyistä kautta edeltänyt tuotantokausi oli vähän rasittava kaikessa siinä angstisuudessaan, mutta nyt on saatu mukaan taas jo vähän huumoriakin. Ehkä sit ens kausi vois olla vaikka ihan oikeastikin enemmän viihdyttävä kuin ahdistava.
Vähän limittäin toistensa kanssa tulee sit illalla uudehko sarja Californication, josta en vielä ole päättänyt mielipidettäni (tosin on aika vaikeaa ajatella pääosan esittäjää kenään muuna kuin Mulderina), Torchwood ja tänään toisen kauden jaksoilla jatkava Weeds. Torchwoodista olen tosin onneksi muutaman viikon Suomen aikataulua edellä, joten voin sitä katsella vaan toisella silmällä. Weedsiä olen odottanut jonkun verran, mutta varmaan tämä eka jakso nyt sitten määrittää sen katsonko jatkossa vai en.
Kolmosen maanantaileffat ei onneksi useinkaan mun makuuni juuri ole, joten niitä harvemmin tarvii kattoa. Ainakaan tää tän päivänen Meren raivo ei mua juuri houkuta, joten tuskin päädyn sitä edes vilkuilemaan.
Tänään tulee myös Prisma, jossa aiheena huippuälykkäät ihmiset ja niiden aivoitukset. Onhan se ihan kiva kattoa ohjelmia niistä fiksuistakin, kun itse porskuttaa eteenpäin ihan tyytyväisenä tällasilla keskiverto aivoilla. Tänään ajattelin kuitenkin sen jopa katsoa, vaikka se jää aika usein kyllä unohduksiin.
Lempparisarja L-koodi jää tänään tauolle, mikä on tavallaan aika ikävää mutta toisaalta vapauttaa aika huomattavasti loppuillan sumaa. Myönnettäköön että etenkin se tätä nykyistä kautta edeltänyt tuotantokausi oli vähän rasittava kaikessa siinä angstisuudessaan, mutta nyt on saatu mukaan taas jo vähän huumoriakin. Ehkä sit ens kausi vois olla vaikka ihan oikeastikin enemmän viihdyttävä kuin ahdistava.
Vähän limittäin toistensa kanssa tulee sit illalla uudehko sarja Californication, josta en vielä ole päättänyt mielipidettäni (tosin on aika vaikeaa ajatella pääosan esittäjää kenään muuna kuin Mulderina), Torchwood ja tänään toisen kauden jaksoilla jatkava Weeds. Torchwoodista olen tosin onneksi muutaman viikon Suomen aikataulua edellä, joten voin sitä katsella vaan toisella silmällä. Weedsiä olen odottanut jonkun verran, mutta varmaan tämä eka jakso nyt sitten määrittää sen katsonko jatkossa vai en.
Kolmosen maanantaileffat ei onneksi useinkaan mun makuuni juuri ole, joten niitä harvemmin tarvii kattoa. Ainakaan tää tän päivänen Meren raivo ei mua juuri houkuta, joten tuskin päädyn sitä edes vilkuilemaan.
maanantai, 31. maaliskuu 2008
Wallander: Salaisuus
WALLANDER:SALAISUUS (Wallander: Hemligheten)
Ohjaaja: Stephan Apelgren
"Yksitoistavuotias Johannes löydetään kuolleena kallionrotkosta. Ruumiinavaus paljastaa, että hänet on raiskattu ja pahoinpidelty kuoliaaksi.
Rikostutkija Stefan Lindman tuntee uhrin isän ja hänen tehtäväkseen lankeaa suruviestin välittäminen. Stefan antaa sanansa siitä, että murhaaja tullaan vangitsemaan. Hän tosin itse on parhaillaan epäilyksenalaisena pahoinpitelystä liittyen edelliseen tapaukseen. Sisäisen tutkinnan johdosta hän joutuu jääväämään itsensä murhatutkimuksen hoidosta. Hän on kuitenkin päättänyt viedä tutkinnan loppuun hinnalla millä hyvänsä. Hän kantaa sisimmässään synkkää salaisuutta, jonka kautta selviää miksi hän on joutunut Ystadiin." DVDPlaza
En oo seurannut tätä Wallanderien sarjaa kolmoselta mitenkään orjallisesti, mutta sillon tällön on tullut joku leffa katottua jos nyt oon telkan edessä sattunut olemaan. Ja kyllähän ne pääsääntösesti hyviä on ollut. Näyttelijät on taitavia ja varmasti ohjaajakin (vaikka ohjauksesta en kyllä paljookaan tajua) ja noi on jotenkin aina tosi aidon ja rehellisen oloisia. Tunteisiinvetoavia ja kaunistelemattomia.
Toi eilinen osa, viimeinen noista elokuvista, oli jotenkin tosi rankka. Löysin itteni kyyneleet silmissä useempaankin otteeseen, kun jotenkin toi tollanen aihe vaan aina repii niin hajalle. Melkeen mitä vaan tollasta rikosdraamaa voin silmää räpäyttämättä kattoa, oli kyse sitten sarjamurhaajista tai kiduttamisesta tai mistä tahansa, mut sitten kun käydään kajoamaan lapsiin tulee mullekin raja vastaan. En tiiä, kai se on lohdullista että mussa sentään jotain inhimillistä vielä löytyy. Sit kun soppaan heitetään vielä itsemurha joko käsitteenä tai konkreettisesti niin se on moro. Jää päähän surraan tollaset asiat pitkäksi aikaa.
Mut eipä sillä, oli toi hyvä leffa. Ajatuksia herättävä, koskettava ja hyvin tehty. Ei kuitenkaan ihan viiden tähden arvoinen, ihan siitä syystä että oon mä parempiakin nähnyt ja kaikille ei niitä viittä pojoo nyt kuitenkaan voi antaa.
Ohjaaja: Stephan Apelgren"Yksitoistavuotias Johannes löydetään kuolleena kallionrotkosta. Ruumiinavaus paljastaa, että hänet on raiskattu ja pahoinpidelty kuoliaaksi.
Rikostutkija Stefan Lindman tuntee uhrin isän ja hänen tehtäväkseen lankeaa suruviestin välittäminen. Stefan antaa sanansa siitä, että murhaaja tullaan vangitsemaan. Hän tosin itse on parhaillaan epäilyksenalaisena pahoinpitelystä liittyen edelliseen tapaukseen. Sisäisen tutkinnan johdosta hän joutuu jääväämään itsensä murhatutkimuksen hoidosta. Hän on kuitenkin päättänyt viedä tutkinnan loppuun hinnalla millä hyvänsä. Hän kantaa sisimmässään synkkää salaisuutta, jonka kautta selviää miksi hän on joutunut Ystadiin." DVDPlaza
En oo seurannut tätä Wallanderien sarjaa kolmoselta mitenkään orjallisesti, mutta sillon tällön on tullut joku leffa katottua jos nyt oon telkan edessä sattunut olemaan. Ja kyllähän ne pääsääntösesti hyviä on ollut. Näyttelijät on taitavia ja varmasti ohjaajakin (vaikka ohjauksesta en kyllä paljookaan tajua) ja noi on jotenkin aina tosi aidon ja rehellisen oloisia. Tunteisiinvetoavia ja kaunistelemattomia.
Toi eilinen osa, viimeinen noista elokuvista, oli jotenkin tosi rankka. Löysin itteni kyyneleet silmissä useempaankin otteeseen, kun jotenkin toi tollanen aihe vaan aina repii niin hajalle. Melkeen mitä vaan tollasta rikosdraamaa voin silmää räpäyttämättä kattoa, oli kyse sitten sarjamurhaajista tai kiduttamisesta tai mistä tahansa, mut sitten kun käydään kajoamaan lapsiin tulee mullekin raja vastaan. En tiiä, kai se on lohdullista että mussa sentään jotain inhimillistä vielä löytyy. Sit kun soppaan heitetään vielä itsemurha joko käsitteenä tai konkreettisesti niin se on moro. Jää päähän surraan tollaset asiat pitkäksi aikaa.
Mut eipä sillä, oli toi hyvä leffa. Ajatuksia herättävä, koskettava ja hyvin tehty. Ei kuitenkaan ihan viiden tähden arvoinen, ihan siitä syystä että oon mä parempiakin nähnyt ja kaikille ei niitä viittä pojoo nyt kuitenkaan voi antaa.
